Summeri pärähtää soimaan kaksikymmentä minuuttia ennen sovittua aikaa. Ne tulevat kotikäynnille enkä mä ole jaksanut siivota. Ei kiinnosta. Kaksi tyhjää tuolia olen niille raivannut ja se riittää. En pysty katsomaan niitä silmiin, vaan kyyhötän viltin alla sohvannurkassa ja olen puolustusasemissa. Ne soittaa ambulanssin ja virka-apupyynnön poliisille kun en suostu lähtemään M1-arvioon. Lanssihenkilöt koittavat puhuttaa minua ja ne toiset yrittää että jos pakkaisin jotain mukaan, mutta minä istun sohvannurkassa viltin alla. Lopulta minun on lähdettävä kuitenkin ja ne vievät minut ensiapuun.

Siellä ne raaputtavat vanhan haavan auki, koska se on niin syvä että pitää tikata, ja sitten ne kirjoittavat sen saatanan M1-lähetteen enkä mä voi mitään. Sairaalassa joudun kameravalvottuun huoneeseen jossa ei ole edes verhoja eikä pussilakanaa peitossa. Ne vievät tavarani pois ja kengätkin, koska niissä on nauhat. Tupakalla saan sentään käydä valvomatta, vaikka onhan sielläkin kamerat.

Niin vietän jälleen neljä päivää suljettujen ovien takana. Lähinnä makaan sängyssä ja kuuntelen musiikkia. Lopulta neljän päivän jälkeen niiden on pakko päästää minut pois. Lähden bussilla ja kotiudun sotkuiseen kämppääni. Seuraavana päivänä palaan töihin hymyilemään asiakkaille ja salaamaan vointini.

Veri valuu ämpäriin, jossa on mittaviivat. Se ei tyrehdy vaikka painan, ja siihen mennessä kun ambulanssi tulee, olen menettänyt litran verta. On vähän huono olo, mutta pääsen kävellen lanssiin. Saan painesiteen joka tuntuu pahalta jalassa mutta vuoto tyrehtyy sen avulla jossain vaiheessa. Ensiavussa ne ovat tylyjä ja kuulen hoitajien puhuvan rumasti therrusta, siitä viiltelijästä. Lääkäri ei kysy mitään ja puuduttaa päin vittua niin että meinaan oksentaa kivusta kun se ompelee. Lopulta kotiudun keskellä yötä muutamaa tikkiä rikkaampana ja olen niin väsynyt etten jaksa käydä edes tupakalla ennen nukkumaanmenoa.

Makaan sängyssä viikon, en jaksa käydä edes kaupassa vaikka ruoka loppuu. Äiti käy kerran kaupassa minulle kun sanon etten pysty. Terapiassa käyn ja kerran terveyskeskuksessa hakemassa muutaman tikin. Lääkäri ei sano sanaakaan minulle eikä edes katso minua, se vain ompelee hiljaisuudessa ja lähtee ovi paukahtaen pois. Hoitaja sen sijaan kyselee ja soittaa puhelun, jonka seurauksena akuuttipsykiatria soittaa kahtena päivänä ja hoitajat käyvät kotonani kerran ja soittavat toisena päivänä. Lääkäriaikaani aikaistetaan ja se on tänään. Onneksi videovastaanottona, niin se ei voi tehdä sitä saatanan äm ykköstä.

Huomenna töihin kaikkine viiltelyhaavoineni hymyilemään ja olemaan reipas. 

Lopulta yhdessä lääkärin kanssa tulemme siihen tulokseen, että reilu neljä viikkoa osastolla riittää. Reilu neljä viikkoa tahdosta riippumattomassa hoidossa. Punainen muovimatto ja sairaalakengät vaihtuvat pölyiseen parkettiin ja villasukkiin, ikuisuudelta tuntuvat päivät kahdeksan tunnin työpäiviin ja tyhjiin iltoihin, jolloin ahdistus hiipii hämärimmistä nurkista kohti valoa ja kohti minua.

Tuntuu hyvältä palata töihin ja samalla tiedän, ettei se ole kestävää, ei ikuista eikä varmaa. Toisena työpäivänä juon energiajuomaa ensimmäisen ja toisen päiväkahvin välissä eikä mikään vie tätä uupumusta pois. Minä poltan kynttilää molemmista päistä ja toivon ettei se lopu koskaan ja samalla odotan sen loppuvan pian, hyvin pian.

Kukaan ei tee täällä ruokaa, ei siivoa, ei vie roskia. Villakoirat hyppivät nilkoille eikä pyykkivuori pienene yhtään sillä, että suljen oven perässäni. Sysään likaisen lautasen vähän kauemmas uhkaavasti täyttyvällä pöydällä ja vihaan itseäni kaiken sen syömisen johdosta. Terät kirkuvat ja kilistelevät rasiassaan eikä edelliset ole vielä parantuneet, kun piirrän jälleen valuvia viivoja itseeni.

Joku päivä vielä menen liian syvälle.

Sairaalakenkien narina punaisella muovimatolla alkaa kuulostaa kotoisalta. Huomenna tulee kolme viikkoa osastolla. 

Maa on liukas, kuin muhkuraista peiliä, jonka pinnalla pyörii muutama yksinäinen hiekanjyvä, kun kävelen terveyskeskukseen hakemaan tikkejä. Lääkäri on kovin empaattinen, sillä on lämpimät ja kauniit silmät. Kandi ompelee huolella, siinä menee ainakin tunti. Lääkäri on huolissaan eikä lopulta uskalla päästää minua kotiin. Se tekee sen saatanan M1:n, enkä minä edes yritä karata. Se seisoo raollaan olevan vessanoven takana kun pissaan. 

Ja täällä sitä taas ollaan, osastolla jossa on lukitut ovet ja kettingillä seinään kiinnitetty sytkä. Sisällä vailla ulospääsyä eikä musta tunnu miltään.